UUSI MAAILMANJÄRJESTYS PALJASTETTU
– Kirjoitussarjan loppuhuipennus
”Joka hallitsee historiaa, hallitsee
tulevaisuutta. Joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee historiaa.”
-George Orwell
Johdanto
Tässä artikkelissa paljastan
perinpohjaisesti maailmanvaltiuteen pyrkivän salaliiton
olemassaolon. Esitän oman ratkaisuni sen aiheuttamiin ongelmiin,
kirjoituksen loppuosassa on oma poliittinen manifestini.
Perustan argumenttini Harvardin,
Princetonin ja Georgetownin yliopistoissa historian professorina
toimineen Carrol Quigleyn vuonna 1966 valmistuneeseen teokseen
”Tragedia ja toivo: Maailman historia meidän aikanamme”.
Quigleytä voidaan pitää tämän
aihealueen tärkeimpänä asiantuntijana, sillä hän ei tutkinut
tätä maailmanlaajuisesti toimivaa salaseuraa ulkopuolisen silmin,
vaan kuului itse tämän salamyhkäisen eliitin sisäpiiriin, ja oli
tutkinut sen asiakirjoja.
Tämä salaliitto ei varsinaisesti ole
Quigleyn 1348-sivuisen Magnum Opuksen pääaihe, vaan hän käsittelee
yleisesti ja laajasti länsimaisen sivilisaation historiaa. Sen
sijaan, että Quigley olisi tuominnut tämän salaseuran, jonka
läheisyydessä hän toimi, ja jota hän tutki useita vuosikymmeniä,
hän puolusti sen toimintaa kirjassaan. Vaikka Quigley kuvailikin
kylmän avoimesti ja rehellisesti anglo-amerikkalaisten
finanssikapitalistien vaikutusvaltaa 1900-luvulla, hän näki
kuitenkin tämän atlantistisen, liberaali-demokraattisen
järjestelmän maailman toivona, Kylmän sodan aikaista
Neuvostoliittoa vastaan, mutta myös historiallisesti laajemmin,
”taantumuksellista” venäläistä sivilisaatiota vastaan.
Maailman valtarakenteissa kulissien
takana toimineesta ”Pyöreän pöydän ryhmästä” Quigley sanoi,
että hänellä ”ei ole mitään sitä, tai useimpia sen päämääriä
vastaan”, mutta että hänen ”pääasiallinen erimielisyytensä
sen kanssa on se, että se haluaa pysyä salassa”. Quigley katsoi,
että ryhmä oli historiallisesti niin merkittävä, että jos nyt ei
suuri yleisö, niin ainakin historiantutkijat ansaitsivat tietää
sen toiminnasta.
Vaikka Quigley ei varsinaisesti
tuominnut, tai paheksunut niitä anglo-amerikkalaisia
rahoituspiirejä, joista kirjoitti, joutui hän silti avoimuutensa
tähden sensuurin uhriksi. Tragedian ja toivon painolaatat
tuhottiin ja kustantaja kieltäytyi tekemästä uutta painosta,
vaikka väittikin Quigleylle, että ”joo, joo, kyllä me kohta
otetaan uusi painos”. Tästä syystä Quigley uskoi, että
”vaikutusvaltaiset tahot tässä maassa haluavat tukahduttaa minut,
tai ainakin työni”. Elämänsä loppua kohden hän oli alkanut
pitää profiloimaansa ryhmää pahantahtoisena toimijana maailmassa.
Olen tehnyt tekstiin tummennoksia,
alleviivauksia ja hakasulkeisiin sisällytettyjä taustaselityksiä,
nämä voivat olla joissain kohdin hieman sekavia, mutta koettakaa
kestää ja antaa anteeksi. Olen pyrkinyt kääntämään tekstin
varsin suoraan, lähes sanasta sanaan, piittaamatta juurikaan kielen
luonnollisuudesta. Quigleyn teosta ei ole koskaan kokonaan
suomennettu, mutta tämä tieto on äärimmäisen olennaista nykyisen
kaoottisen maailmantilanteen ymmärtämiseksi. Kirjoitus on noin
kahdenkymmenen sivun mittainen, ja siinä on tiiviisti asiaa, mutta
toivon, että mahdollisimman moni suomalainen jaksaisi lukea tämän
tärkeän kirjoituksen rauhassa ja ajatuksen kanssa loppuun asti.
Maailmanhistorian kulkua ohjailevista
salaseuroista ja mahtisuvuista puhuminen ei ole vainoharhaista
hörhöilyä, vaan aivan olennaista globaalin yhteiskunnan
todellisuuden ymmärtämisen kannalta. Esitän esseen keskivaiheilla
ja lopussa myös omia teorioitani ja mielipiteitäni, mutta
pääasiassa annan Quigleyn ja muiden autoritatiivisten oppineiden ja
historiallisten merkkihenkilöiden lainausten puhua puolestaan.
Quigley tuntee aiheensa, ja puhuu auktoriteetilla.
Professori Carrol Quigley, Tragedia
ja toivo: Maailman historia meidän aikanamme:
Lainaus alkaa sivulta 60:
”Niissä moninaisissa toimissa, jotka
lisäävät tai vähentävät rahan tarjontaa, hallitukset,
pankkiirit ja teollisuuspohatat eivät ole aina nähneet asioita
samalla tavalla. Kokonaisuudessa, ajanjaksossa joka jatkui vuoteen
1931 asti, pankkiirit, erityisesti Raha Valta [Money Power], jota
kansainväliset sijoituspankkiirit kontrolloivat, olivat kykeneviä
dominoimaan sekä yksityistä, että julkista sektoria. He
saattoivat hallita yksityistä sektoria, etenkin niissä
aktiviteeteissa ja alueissa joissa teollisuus ei voinut rahoittaa
omia pääomatarpeitaan, koska sijoituspankkiireilla oli kyky tarjota
tai kieltäytyä tarjoamasta sellaista pääomaa. Siten, Rothschildin
[Rothschild on 1800-luvulla maailman ylivoimaisesti
vaikutusvaltaisimmaksi ja rikkaimmaksi pankkiiridynastiaksi noussut
juutalainen suku. Satumaisesta rikkaudestaan tunnettu suku on ollut
monien salaliittoteorioiden kohde. Väitetään, että suvun valta ja
varallisuus on 1900-luvulla laskenut, mutta kuka tietää, jos sinä
olisit maailman ylivoimaisesti rikkain ihminen, ja vetelisit
omaisuutesi avulla poliitikkojen ja liikemiesten naruista, ja
manipuloisit maailman pörssejä mielesi mukaan, haluaisitko suurten
kansanjoukkojen tietävän siitä, vai salaisitko todellisen valtasi?
Palataan tähän esseen loppupuolella.] … Rothschildin intressit
dominoivat Euroopan rautateitä, samalla kun Morgan
[John Pierpont Morgan oli merkittävä pankkiiri ja teollistaja
Yhdysvalloissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.] dominoi
ainakin 26 000 mailia Amerikan rautateitä. Nämä pankkiirit menivät
vieläkin pidemmälle. Vastineena teollisuuden arvopaperien
osakeanneista, he ottivat hallituspaikkoja teollisuusyrityksissä,
kuten he olivat tehneet kaupallisissa pankeissa, säästöpankeissa,
vakuutusyhtiöissä ja rahoitusyhtiöissä. Näistä pienemmistä
instituutioista käsin he kanavoivat pääomaa niille yrityksille,
jotka suostuivat kontrolloitaviksi, ja vastaavasti pois niiltä,
jotka vastustelivat. Näitä yrityksiä kontrolloitiin
ristiinkytkettyjen johtajuuksien, hallintayhtiöiden ja pienempien
pankkien kautta. He toteuttivat fuusioita ja yleisesti ottaen
vähensivät kilpailua, kunnes 1900-luvun alussa monet toimialat
olivat niin monopolisoituja, että ne saattoivat nostaa
kilpailuttamattomia hintojaan kustannusten yli, saavuttaakseen näin
riittävästi voittoja rahoittaakseen omaa toimintaansa ja
eliminoidakseen pankkiirien kontrollin. Mutta ennenkuin se taso
saavutettiin, suhteellisen pieni määrä pankkiireja oli
suunnattoman vaikutusvaltaisissa asemissa Euroopan ja Amerikan
talouselämässä. Niinkin aikaisin kuin vuonna 1909, Walter
Rathenau, joka oli tietävässä asemassa (koska hän oli perinyt
isältään Saksan Yleisen Sähköyhtiön hallinnan ja piti useita
johtajuuksia itsellään), sanoi, ”Kolmesataa miestä, jotka
kaikki tuntevat toisensa, ohjaavat Euroopan taloudellista kohtaloa,
ja valitsevat seuraajansa keskuudestaan.”
Sijoituspankkiirien valta valtioiden
yli perustuu useisiin tekijöihin, joista ehkäpä kaikista
merkittävin on hallitusten tarve laskea liikkeelle lyhyenaikavälin
velkakirjoja (treasury bill) ja pitkän aikavälin joukkovelkakirjoja
(bond). Aivan kuten liikemiehet menevät liikepankkeihin hakemaan
pääoma-ennakkoja (current capital advances, eli käytännössä
lainarahaa) tasoittaakseen epäjohdonmukaisuuksia epäsäännöllisten
ja katkonaisten tulojensa, ja heidän jaksollisten ja pysyvien
menojensa (kuten kuukausittaiset vuokrat, vuosittaiset
lainanlyhennykset, ja viikottaiset palkat), siten myös valtion on
mentävä liikepankkiirien luo (tai heidän kontrolloimiensa
instituutioiden) tasoittaakseen epäsäännöllisten verotulojen
aiheuttamat matalasuhdanteet. Valtion joukkovelkakirjalainojen
asiantuntijoina, kansainväliset pankkiirit eivät ainoastaan
hallinneet välttämättömiä ennakkoja, vaan myös tarjosivat
neuvojaan virkamiehille, ja useissa tapauksissa asettivat omia
jäseniään virallisiin virkoihin vaihteleviksi ajoiksi,
käsitelläkseen erityisiä ongelmia. Tämä on niin laajalti
hyväksyttyä jopa tänään, että vuonna 1961
republikaanipuolueeseen kuuluneesta sijoituspankkiirista tuli
valtiovarainministeri demokraattipuolueen johtamassa hallituksessa
Washingtonissa, ilman minkäänlaista merkittävää kommenttia
miltään suunnalta.
Luonnollisesti, pankkiirien
vaikutusvalta valtioiden yli finanssikapitalismin aikakaudella
(karkeasti ottaen vuodesta 1850 vuoteen 1931) oli jotain, josta
kukaan ei puhunut vapaasti, mutta se on myönnetty tarpeeksi useasti
sisäpiiriläisten toimesta, erityisesti Englannissa. Vuonna 1852
Gladstone, valtiovarainministeri, julisti, ”Koko tilanteen
käännekohta oli tämä: valtio itse ei ollut oleva merkittävä
valta rahoitusasioissa, vaan sen oli jätettävä Raha Valta
ylivertaiseksi ja kyseenalaistamattomaksi.” Syyskuun 26.
päivänä vuonna 1921, The Financial Times kirjoitti, ”Puoli
tusinaa miestä Ison Viiden Pankin huipulla voisivat horjuttaa koko
valtion talouden rakennetta pidättäytymällä uusimasta
velkakirjoja (Treasury Bills)” 1924 Sir Drummond Fraser, Institute
of Bankersin varapresidentti totesi, ”Englannin keskuspankin
pääjohtajan täytyy olla se itsevaltias, joka sanelee ne termit,
jotka yksin määrittävät, miten valtio voi saada lainarahaa.”
Sen lisäksi, että pankkiireilla oli
valta valtioiden yli valtioiden rahoituksen ja henkilökohtaisen
vaikutusvallan perusteella, he saattoivat ohjailla valtioita
haluamiinsa suuntiin myös muiden painostusmekanismien avulla. Koska
useimmat valtion virkamiehet tunsivat olevansa tietämättömiä
rahoituksen suhteen, he etsivät neuvoa pankkiireilta, joita he
pitivät asiantuntijoina tällä alalla. Viime vuosisatojen
historia osoittaa, kuten tulemme myöhemmin näkemään, että
pankkiirien valtioille antamat neuvot, kuten heidän
teollisuuspohatoille antamansa neuvot, olivat johdonmukaisesti
hyväksi pankkiireille, mutta usein katastrofaalisia hallituksille,
liikemiehille, ja ihmisille yleisesti. Sellaiset neuvot voitiin
toimeenpanna tarpeen vaatiessa manipuloimalla pörssejä,
kultakauppaa, diskonttokorkoja, ja jopa taloudellisten aktiivisuuden
tasoja. Näin Morgan dominoi Clevelandin toisen hallitusta
vetämällä kultaa pois markkinoilta, ja vuosina 1936-1938 Ranskan
valuuttamarkkinoiden manipuloijat halvaannuttivat [vasemmistolaiset]
Populaire Frontin hallitukset. Kuten tulemme näkemään, näiden
kansainvälisten pankkiirien valta saavutti huippunsa heidän
ylivertaisuutensa viimeisellä vuosikymmenellä, 1919-1931, kun
Montagu Norman ja J.P. Morgan dominoivat, eivät ainoastaan
rahoitusmaailmaa, vaan myös kansainvälisiä suhteita ja muita
merkittäviä seikkoja. Marraskuun 11. päivänä 1927, Wall Street
Journal kutsui herra Normania ”Euroopan valuuttadiktaattoriksi”.
Tämän myönsi myös herra Norman itse, Pankin Hovin [tarkoittaa
Englannin keskuspankin johtokuntaa] edessä, maaliskuun 21. päivänä
1930, ja Macmillanin Committee of the House of Commonsin edessä
viisi päivää myöhemmin. Eräänä kertana, juuri ennen
kansainvälisen finanssikapitalismin haaksirikkoa, herra Normanin on
raportoitu sanoneen, ”Maailman hegemonia on hallussani.” Siihen
aikaan, jotkut englantilaiset sanoivat ”Normannien vallanneen
Englannin toisen kerran”, [Pohjoismaisista viikingeistä
periytynyt, Ranskassa asunut Normannien kansa valtasi Britannian
1100-luvulla], viitaten siihen faktaan, että Normanin veli oli
[Brittien yleisradioyhtiön] BBC:n johtaja. Vielä voitaneen lisätä,
että kuvernööri Norman harvoin toimi merkittävissä globaaleissa
ongelmatilanteissa konsultoimatta J.P. Morganin edustajia, ja tämän
seurauksena hän oli yksi laajimmin matkustelleista miehistä omana
aikanaan.
Pankkiirien ja teollisuuspohattojen
välinen eturistiriita on johtanut useimmissa Euroopan valtioissa
ensimmäisen alistumiseen joko jälkimmäiselle, tai valtioille
(vuoden 1931 jälkeen). Tämä alistuminen saatiin aikaan ottamalla
käyttöön ”epätavanomaisia rahoituskäytäntöjä” - se on,
rahapolitiikkaa, joka ei ollut pankkiirien lyhyen aikavälin etujen
mukaista. Tämä muutos, joka alisti pankkiirit, heijasteli
perustavanlaatuista kehitystä modernissa taloushistoriassa –
kehitystä, jota voidaan kuvailla kasvuna finanssikapitalismista
monopolikapitalismiin. Tämä kehitys tapahtui Saksassa aikaisemmin,
kuin missään muussa maassa ja oli hyvin pitkällä jo vuonna 1926.
Sama muutos tapahtui Britanniassa vasta vuoden 1931 jälkeen ja
Italiassa vasta 1934. Se ei tapahtunut Ranskassa verrattavassa
mittakaavassa ollenkaan, ja tämä selittää huomattavissa määrin
Ranskan taloudellisen heikkouden vuosina 1938-1940.”
Uusi lainaus alkaa sivulta 324:
”Muutokset tuotannollisessa ja
kaupallisessa järjestyksessä, sekä rahoituskäytännöissä,
tekivät melkein mahdottomaksi vuoden 1919 jälkeen palauttaa [sotaa
edeltänyttä] vuoden 1914 järjestelmää. Silti tätä yritettiin.
Sen sijaan, että olisivat yrittäneet pystyttää muuttuneeseen
talousjärjestelmään sopivan rahoitusjärjestelmän, pankkiirit ja
poliitikot vaativat, että vanha sotaa edeltänyt järjestelmä
pitäisi palauttaa. Nämä yritykset keskittyivät päätökseen
palauttaa kultastandardi sellaisena kuin se oli ollut 1914.
Näiden käytännöllisten
päämäärien lisäksi, finanssikapitalismin
valloilla oli toinen kauaskantoinen päämäärä, joka ei ollut
mitään vähempää, kuin luoda yksityisissä käsissä pidettävä,
rahoituksella kontrolloitava maailmanjärjestelmä, joka kykenisi
dominoimaan jokaisen maan poliittista järjestelmää ja maailman
taloutta kokonaisuutena. Yhteisen suunnitelman
mukaan toimivien maailman keskuspankkien oli määrä kontrolloida
tätä järjestelmää feodalistisella tavalla, salaisten sopimusten
avulla, jotka muodostettaisiin säännöllisissä yksityisissä
kokoontumisissa ja konferensseissa. Systeemin huippuna oli
määrä olla Sveitsin Baselissa toimiva Kansainvälinen
järjestelypankki, [Bank of International Settlements, eli BIS],
yksityinen pankki, jonka omistaisivat, ja jota kontrolloisivat
maailman keskuspankit, jotka itse olivat yksityisiä korporaatioita.
Keskuspankit, jotka olivat sellaisten miesten hallinnassa, kuin Bank
of Englandin Montagu Normanin, New York Federal Reserve Bankin
Benjamin Strongin, Bank of Francen Charles Ristin, ja Reichsbankin
Hjalmar Scachtin, pyrkivät dominoimaan kukin omia valtioitaan
kyvyllään kontrolloida valtionlainoja, manipuloida valuuttakauppaa,
vaikuttaa taloudellisen aktiviteetin määrään ja vaikuttaa
yhteistyöhaluisiin poliitikkoihin myöhemmillä taloudellisilla
palkinnoilla liike-elämässä.”
Uusi lainaus alkaa sivulta 950:
On olemassa, ja on ollut olemassa jo
sukupolven ajan, kansainvälinen anglofiili-verkosto, joka operoi,
jossain määrin, niinkuin radikaali oikeisto uskoo kommunistien
toimivan. [Tämä oli vainoharhaista McCarthyismin aikaa, jolloin
radikaali oikeisto uskoi kommunisti-vakoojien ja soluttautujien
vaanivan kaikkialla maailmanvallankumoustaan suunnitellen.] Itse
asiassa, tällä verkostolla, jonka voimme identifioida Round Table
Groupsiksi [Pyöreän pöydän ryhmät], ei ole mitään
vastahakoisuutta tehdä yhteistyötä kommunistien, tai muiden
ryhmien kanssa, ja usein se tekeekin niin. Tiedän tämän verkoston
operaatioista, koska olen tutkinut sitä kaksikymmentä vuotta, ja
1960-luvun alussa minun sallittiin tutkia sen papereita ja salaisia
asiakirjoja. Minulla ei ole mitään sitä, tai useimpia sen
päämääriä vastaan, ja olenkin viettänyt suuren osan elämästäni
sen ja useiden sen instrumenttien läheisyydessä. Olen vastustanut,
sekä menneisyydessä, että viimeaikoina, muutamaa sen politiikkaa
(huomioitavasti sen uskomusta, että Englanti on atlantinen,
mieluummin kuin eurooppalainen valta, ja että sen on liittouduttava
Yhdysvaltojen kanssa ja pysyttävä eristäytyneenä Euroopasta),
mutta yleisesti ottaen pääasiallinen mielipide-eroni sen kanssa
on, että se haluaa pysyä tuntemattomana, ja minä uskon, että sen
rooli historiassa on tarpeeksi merkittävä tullakseen tiedetyksi.
Pyöreän pöydän ryhmät on mainittu
jo useita kertoja tässä kirjassa, huomioitavasti yhteydessä
Brittiläisen kansainyhteisön muodostumiseen luvussa 4 ja
Chamberlainin liennytyspolitiikkaa koskevassa keskustelussa luvussa
12. Turhan toiston uhallakin, tiivistän tarinan tässä, koska
organisaation Amerikan haara (joskus kutsuttu ”Eastern
Establishmentiksi”) on näytellyt erittäin merkittävää roolia
Yhdysvaltain historiassa viimeisimmän sukupolven aikana.
Pyöreän pöydän ryhmät olivat
semi-salainsia keskustelu ja lobbausryhmiä, jotka Lionel Curtis,
Philip H. Kerr (Lord Lothian), ja (Sir) William S. Marris perustivat
vuosina 1908-1911. Tämä tehtiin Lordi Milnerin, Rhodesin
trustin pääedunvalvojan puolesta, [Lordi Milner toimi
Britti-imperiumin siirtomaaisäntä mm. Egyptissä ja
Etelä-Afrikassa. Milner piti hollantilaisista periytyneitä
afrikaanereita ali-ihmisinä ja Brittejä ”ylivertaisena rotuna”]
kahden vuosikymmenen aikana 1905-1925. Näiden ryhmien alkuperäinen
tarkoitus oli yhdistää englantia puhuva maailma Cecil Rhodesin
(1853-1902) [Rhodes
oli 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt kovan linjan
Britti-imperialisti ja kolonialisti, joka uskoi englantia puhuvien
kansojen ylivertaisuuteen. Testamentissaan hän kutsui Brittejä
”ensimmäiseksi roduksi maailmassa”. Hänen uskomuksensa oli,
että ”mitä suuremman osan maailmasta me [britit] asutamme, sen
parempi ihmiskunnalle”. Rhodesin British South Africa Company
ylläpiti yksityisarmeijaa ja hallitsi niinkutsutun Rhodesian, eli
nykyisten Zimbabwen ja Sambian aluetta. Hän harjoitti merkittävää
kaivosliiketoimintaa Britti-imperiumin hallitsemassa Etelä-Afrikassa
ja oli oleellisessa roolissa apartheid-järjestelmän luomisessa.
Etelä-Afrikan mustan populaation hän sanoi olevan ”barbarian
tilassa”, ja kannatti sen hallitsemista ”alamais-rotuna”.
Rhodes oli myös vihitty vapaamuurariuden saloihin, mutta hän näki
siinä organisaatiossa niin paljon puutteita, että halusi mieluummin
perustaa oman salaseuransa.]
… Rhodesin
ja William T. Steadin (1849-1912), säätämien linjojen
mukaisesti, ja raha organisaation toiminnalle tuli Rhodesin
trustilta. Vuoteen 1915 mennessä Pyöreän pöydän ryhmiä toimi
seitsemässä maassa, Englannissa, Etelä-Afrikassa, Kanadassa,
Australiassa, Uudessa Seelannissa, Intiassa, ja löyhästi
organisoitunut ryhmiä Yhdysvalloissa (George Louis Beer, Walter
Lippmann*, Frank Aydelotte,
Whitney Shepardson, Thomas W. Lamont, Jerome D. Greene, Erwin D.
Canham The Christian
Science Monitor
sanomalehdestä, ja muita). Eri ryhmien asenteet koordinoitiin
säännöllisillä tapaamisilla ja keskusteluilla, sekä hyvin
informoidulla ja täysin anonyymilla neljännesvuosittain
julkaistulla aikakauslehdellä The
Round Table, jonka
ensimmäinen pitkälti Philip Kerrin kirjoittama julkaisu ilmestyi
marraskuussa 1910.
*Filosofinen välisoitto
propagandasta, massojen hallinnasta ja valistuksen ideasta.
Kuka
oli Walter Lippmann? Council on Foreign Relationsin,
eli Ulkomaansuhteiden neuvoston (josta myöhemmin lisää) Foreign
Affairs lehdessä vuonna 2015 ilmestyneen artikkelin, ”Walter
Lippmann and the American Century” mukaan: ”Se yksi vääjäämätön
johtopäätös, joka hänen kuudesta vuosikymmenestään julkisena
kirjeenvaihtajana on vedettävä, on se, että Lippmann oli Amerikan,
ja ehkä koko maailman vaikutusvaltaisin journalisti.”
Millaisten
päämäärien ajamiseen tämä salamyhkäiseen Pyöreän pöydän
ryhmään kuulunut vaikutusvaltainen journalisti käytti
vaikutusvaltaansa?
Tunnettu
lingvisti, filosofi ja poliittinen aktivisti, arvostetun
Massachusetts Institute of Technologyn emeritusprofessori Noam
Chomsky on analysoinut Lippmannin ajatuksia kirjassaan ”Manufacturing
consent”. Chomskyn kirjan nimi on Lippmannin itsensä käyttämä
termi, ja tarkoittaa hyväksynnän, yhteisymmärryksen, Suomessa
voitaisiin sanoa konsensuksen valmistamista, tai tuottamista. Sanalla
”manufacturing” on myös keinotekoisuuden, tai lavastamisen
kaiku.
Professori Chomsky
kuvailee Lippmannin ajattelua:
”Walter Lippmann
kuvaili sitä, mitä hän kutsui ”konsensuksen rakentamiseksi”,
”vallankumouksena demokratian harjoittamisessa”. Hän sanoi, että
tämä oli hyödyllistä ja välttämätöntä, koska ”yhteiset
edut” - kaikkien ihmisten yleiset huolenaiheet - ”ovat
käsittämättömiä” kansalle. Kansa ei vain yksinkertaisesti
pysty käsittelemään niitä. Ja siksi niiden on kuuluttava
”erikoistuneen luokan” toimialaan.”
”Nyt
demokratiassa on kaksi ”funktiota”: erikoistunut luokka,
vastuulliset ihmiset, suorittavat toimeenpanevan funktion, joka
tarkoittaa sitä, että he tekevät ajattelemisen ja suunnittelemisen
ja ymmärtävät yhteiset edut. Sitten, on olemassa häkeltynyt
lauma, ja heillä on myös funktionsa demokratiassa. Heidän
funktionsa demokratiassa, Lippmann sanoi, on olla ”sivustaseuraajia”,
ei osallistua toimintaan. Mutta heillä on myös toinen funktio,
koska kyse on demokratiasta. Silloin tällöin heidän sallitaan
antaa tukensa yhdelle, tai toiselle erikoistuneen luokan edustajalle.
Toisin sanoen heidän sallitaan sanoa, ”Me haluamme sinut
johtajaksemme, tai ”Me haluamme sinut johtajaksemme.” Tämä on
siksi, että kyseessä on demokratia, eikä totalitaristinen valtio.
Sitä kutsutaan vaaliksi. Mutta kun häkeltynyt lauma on antanut
tukensa yhdelle, tai toiselle erikoistuneen luokan edustajalle,
heidän kuuluu vajota takaisin olemaan toiminnan sivustaseuraajia, ei
osallistujia. Näin oikein toimivassa demokratiassa.”
”Julkilausumaton
premissi – ja jopa vastuullisten ihmisten on naamioitava tämä
itseltään – on kysymys siitä, miten he pääsevät asemaan,
jossa heillä on valta tehdä päätöksiä. Tapa jolla he tekevät
sen, tietysti, on palvelemalla ihmisiä, joilla on todellista valtaa.
Ihmiset, joilla on todellista valtaa, ovat ne jotka omistavat
yhteiskunnan, joka on melko pieni joukko. Jos erikoistunut luokka voi
tulla ja sanoa, 'Voin palvella teidän etujanne', sitten he saavat
olla osa toimeenpanevaa ryhmää. Tästä on oltava hiljaa. Se
tarkoittaa, että heillä on oltava itseensä juurtuneina uskomukset
ja doktriinit, jotka palvelevat yksityisen vallan etuja. Elleivät he
osaa hallita sitä taitoa, he eivät ole osa erikoistunutta luokkaa.
Joten meillä on vastuullisille ihmisille, erikoistuneelle luokalle
kohdistettu koulutusjärjestelmä. Heidät on syvästi
indoktrinoitava yksityisen vallan arvoihin ja etuihin, sekä siihen
valtion ja suuryritysten verkostoon, joka edustaa sitä. Jos he
pystyvät tekemään sen, he saavat olla osa erikoistunutta luokkaa.
Loput häkeltyneestä laumasta on käytännössä pidettävä
harhautettuna. Heidän huomionsa on käännettävä muihin asioihin.
Pidettävä heidät poissa ongelmista. Varmistettava se, että he
pysyvät toiminnan sivustaseuraajina, silloin tällöin antaen
tukensa yhdelle tai toiselle oikeista johtajista, joiden joukosta he
voivat valita.”
”Propaganda on
demokratialle sitä, mitä pakottaminen on totalitaristiselle
valtiolle.”
1900-luvun
vaikutusvaltaisin amerikkalainen journalisti ei luonnollisesti ollut
yksin näiden näkemystensä kanssa. Tiedotus- ja suhdetoiminnan -
jota siis vielä siihen rehellisempään aikaan kutsuttiin
propagandaksi – itävaltalais-amerikkalainen edelläkävijä,
Sigmund Freudin veljenpoika Edward Bernays oli myös luomassa tätä
propagandan avulla hallittua ”demokraattista” järjestelmää.
Bernays yhdisteli teorioissaan Freud-setänsä ja 1800-luvun lopulla
joukkojen psykologiaa tutkineen Gustave Le Bonin ajatuksia. Le Bon
ymmärsi, että massoja tuli ohjailla tunteisiin ja alitajuntaan
vetoavilla voimakkailla mielikuvilla, järkiperäisten argumenttien
sijaan. Mainosteollisuuden käyttämät kuvat mehevistä
hampurilaisista ja vähäpukeisista naisista vetoavat molemmat siihen
osaan ihmisen psyykestä, jota Freud kutsui Idiksi. Hyvin harvat
ihmiset näkevät mainoksen ja miettivät tietoisesti, ”Hmm,
ostanpa tuon tuotteen, koska katsoin tämän informatiivisen
kaupallisen tiedotteen”. Se ei ole tarkoituskaan, vaan tämä
Amerikan Yhdysvalloissa kehittynyt kulutuskulttuuri ja sitä
ylläpitävä propaganda on suunniteltu ohjailemaan ihmisten
käyttäytymistä alitajuisesti, pommittamalla ihmisten alitajuntaa
jatkuvasti tunteisiin ja vietteihin vetoavilla kuvilla ja
symboleilla.
Luonnollisesti
manipulaation ja massojen hallinnan metodit ovat ainoastaan
kehittyneet vuosikymmenten edetessä. Teknokraattiset hallitsijamme
käyttävät meistä keräämäänsä dataa yhteiskunnallisten
trendien ennustamiseen ja seuraamiseen, mutta myös ohjailevat näitä
trendejä, käyttäen hyväksi ymmärrystään massojen
psykologiasta. Tiedustelupalvelut ottavat huomioon kaiken:
antropologian, sosiologian, psykologian, historian. He käyttävät
petosta, esiintyvien taikureiden metodeja, manipulaatiota. He ovat
massoja monta askelta edellä. Tiedämme tämän muun muassa
Snowdenin vuotamista Britti-tiedustelupalvelu GCHQ:n dokumenteista.
Niissä käydään läpi järjestön taktiikoita ja metodeja, joita
se käyttää manipuloidessaan internetissä syntyviä
yhteiskunnalliseen aktivismiin suuntautuneita liikkeitä. Meidän
täytyy ymmärtää, että olemme tekemisissä hyvin hienostuneiden,
kokeneiden ja kehittyneiden manipulaattorien kanssa.[1]
Massoja
ohjailevan ”erikoistuneen luokan” ilmiössähän ei sinänsä ole
mitään uutta, vaan jo tuhansien vuosien ajan okkultistinen, eli
tietoa piilottava, salaisuuksiin vihitty papisto on hallinnut ihmisiä
tiedon pimittämisestä syntyvän valtadifferentiaalin avulla. Osuvin
esimerkki tästä on luonnollisesti roomalaiskatolinen kirkko, joka
paimensi talonpoikia ja maaorjia yli vuosituhannen ajan
latinankielisellä Raamatulla, jota vain koulutetut papit osasivat
lukea.
Erilaiset
okkultistiset salaseurat ja kultit vaikuttavat edelleen erittäin
voimakkaasti historian kulkuun maailman valtarakenteissa, vaikka
jostain syystä tästä aiheesta keskusteleminen on tabu
yhteiskunnassamme. Vaikka kyse on todistetusta tosiseikasta, näiden
näkemysten esittäjät leimataan pilkallisesti ”hörhöiksi”,
”foliohatuiksi”, ja niin edelleen. Tällaiseen totuudenpuhujien
pilkkaamiseen ja sivuuttamiseen nämä valtaa käyttävät
okkultistit myös kannustavat ihmisiä, ja näin yhteiskunnan käsitys
todellisuudesta saadaan pidettyä virheellisenä. Totuutta ei voida
kuitenkaan sivuuttaa loputtomasti, muutosprosessi on jo käynnissä
ja kiihtyy jatkuvasti. Totuus voidaan kiistää tiettyyn pisteeseen
asti, mutta lopulta totuuden kiistämisen seurauksia ei voida
kiistää.
Vastakohtana ja
vastalääkkeenä Lippmannin ja muiden 1900-luvun vaikutusvaltaisten
eliittien ja propagandistien ajattelulle on nähtävä 1700-luvun
valistusaate. Sekä Yhdysvaltain perustajaisät, että niin sanotun
saksalaisen idealismin edustajat, pitivät yleistä, kaikkien
ihmisten valistamista ja sivistämistä, oikean tiedon levittämistä
koko kansalle äärimmäisen tärkeänä arvona. Seuraavat
Yhdysvaltain perustajaisien lainaukset valaiskoot tätä valistusajan
eetosta:
”Edistä,
sitten, ensisijaisen tärkeänä kohteena, tiedon yleiseen
leviämiseen tarkoitettuja instituutioita. Suhteessa siihen, kuinka
paljon valtiovallan rakenne antaa valtaa yleiselle mielipiteelle, on
oleellista, että yleisen mielipiteen pitäisi olla valistunut.”
-George Washington
”Tiedon
edistäminen ja leviäminen on ainut todellisen vapauden vartija.”
-James Madison
”Opeta ja
informoi koko kansanruumista, se on ainut varma turva vapautemme
säilymiselle.”
”Valista kansaa
yleisesti, niin tyrannia ja alistaminen, sekä kehon, että mielen,
katoavat, kuin pahat henget aamun koittaessa.” ”Puhuttaessa
korkeakulttuureista, jos kuvittelet valtion voivan olla samaan aikaan
vapaa ja tietämätön, kuvittelet jotain sellaista, mitä ei ole
koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan.” ”Missä hyvänsä
ihmiset ovat hyvin informoituja, heidän voidaan luottaa hallitsevan
itse itseään.” Sekä oma suosikkini: ”Ihminen, joka ei lue
yhtään mitään, on paremmin oppinut, kuin ihminen joka lukee
pelkkiä sanomalehtiä.” -Thomas Jefferson
Vastaavasti
samoihin aikoihin kirjoittaneet saksalaiset filosofit ajattelivat
seuraavaa. Immanuel Kant sanoi, että ”kasvatus on suurin ja
vaikein ongelma, jolle ihminen voi omistaa itsensä”, hänen
mukaansa ”kaikki hyvä maailmassa nousee kasvatuksen kautta”.
Valistuksen idean hän kiteytti tällä tavalla:
”Valistus on
ihmisen nousu pois itse-aiheuttamastaan ala-ikäisyydestään.
Ala-ikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa ymmärrystään
ilman toisen ohjausta. Tämä ala-ikäisyys on itse-aiheutettua, jos
sen syy ei ole ymmärryksen puutteessa, vaan päättämättömyydessä
ja puuttuvassa rohkeudessa oman mielen käyttämiseen ilman toisen
ohjausta. Sapere Aude! Uskalla tietää! Ole tarpeeksi rohkea
käyttääksesi omaa ymmärrystäsi, on näin ollen valistuksen
motto.”
Friedrich Schiller
puolestaan kuvaili 1700-luvulla kukoistukseen herännyttä valistusta
seuraavalla tavalla:
”Nykyinen aika
on todistanut epätavallisen kasvun ajattelevassa yleisössä,
johtuen lukutaidon leviämisestä; aikaisempi onnellinen tyytyminen
tietämättömyyteen alkaa tehdä tietä puolikkaalle valistumiselle,
ja vain harvat haluavat pysyä siinä tilassa, johon syntymä on
heidät asettanut.”
Schillerin,
kuten myös muiden tuon ajan saksalaisten ajattelijoiden, ajattelussa
keskeinen käsite oli ”Bildung”, joka tarkoitti tietynlaista
yleissivistystä. Sivistymistä, rakentumista, kehittymistä,
jalostumista, sekä yksilön oppimisen ja kypsymisen mielessä, mutta
myös laajemmassa yhteiskunnallisessa ja kulttuurillisessa mielessä.
Tässä filosofisessa ja kasvatuksellisessa prosessissa yksilön
mieli ja identiteetti harmonisoituvat ja kietoutuvat yhteen
yhteiskunnan kokonaisuuden kanssa, jokaisen löytäessä oman
paikkansa ja antaessaan panoksensa yhteiskunnan yhteiseen
hengelliseen kehitykseen.
Tämän
ajatuksen kehitti 1800-luvun alussa huippuunsa Georg Hegel, jonka
filosofista järjestelmää monet pitävät tähän astisen
länsimaisen filosofian eräänlaisena huippukohtana. Kuulun itsekin
tähän joukkoon. Hegel näki koko ihmiskunnan historian yhtenäisenä
prosessina, Hengen kehityksenä kohti täydellistä itsetietoisuutta
ja vapautta. Tätä päämäärää palveli myös valtioiden
järjestäytyminen ja kehittyminen. Ihmisten kollektiivinen pyrkimys
kohti parempaa yhteiskuntajärjestelmää, parempaa teknologiaa,
tiedettä, filosofiaa, infrastruktuuria, arkkitehtuuria, taidetta,
kirjallisuutta, ja ne konkreettiset instituutiot, ja se konkreettinen
kansallisvaltio, joka näiden päämäärien saavuttamiseksi syntyy,
kaikki se palvelee loppujen lopuksi täydellisen itsetietoisuuden ja
vapauden saavuttamista. Tämän voi ajatella olevan se hyvä, se
jokaisen taidon, tutkimuksen, toimen ja pyrinnön päämäärä, ja
loppusyy, josta jo Aristoteles puhuu Nikomakhoksen
etiikan ensimmäisen
kirjan ensimmäisessä kappaleessa. Kristinuskon termeillä
voitaisiin puhua Jumalan valtakunnasta.
Tämän
saksalaisen herra Hegelin Hengen ja ylevien ajatusten innoittamana,
Suomen kansallisfilosofi Johan Vilhelm Snellman ryhtyi
työskentelemään Suomen kansallisvaltion rakentamiseksi ja
sivistämiseksi 1800-luvulla, kun Suomen itsenäisyys oli vielä
pelkkä pilke muutamien fennomaanien silmäkulmassa. Tiedon ja
sivistyksen levittämiseksi, sekä ennen kaikkea kansallisen
tietoisuuden herättämiseksi Venäjän Tsaarin vallan alla eläneessä
Suomen suuriruhtinaskunnassa, Snellman toimi aktiivisesti
sanomalehtimiehenä. Hän julkaisi koulutetulle ruotsinkieliselle
väestölle suunnattua Saima-lehteä,
ja oli myös mukana perustamassa suomenkieliselle
maanviljelijäväestölle suunnattua Maamiehen
ystävää, joka jakoi
käytännöllisiä neuvoja ja edisti väestön perusopetusta.
Valtiomiehenä
Snellman taisteli Suomen taloudellisen itsenäisyyden puolesta, ja
saikin venäläiset viranomaiset lopulta hyväksymään Suomen
hopeamarkan Suomen suuriruhtinaskunnan ainoaksi lailliseksi
rahayksiköksi vuonna 1865. Hän modernisoi Suomen taloutta ja
vastusti Suomen venäläistämistä, mutta katsoi kuitenkin, että
Suomi voisi saavuttaa itsenäisen kansakunnan aseman ainoastaan
koulutuksella, ei voimalla.
Nyt reilut sata
vuotta myöhemmin suuret ikäluokat ovat onnistuneet töpeksimään
sekä 1800-luvun fennomaanien, että Talvisodan ja Jatkosodan
sotaveteraanien työn. Olemme menettäneet itsenäisyytemme. Meillä
ei ole itsenäistä rahapolitiikkaa, mutta ei myöskään itsenäistä
ulkopolitiikkaa. Olemme de facto vasallivaltio ylikansallisten
finanssikapitalistien hallitsemassa imperiumissa, ja suomalaiset
lapset syntyvät pallo jalassa näiden häikäilemättömien
oligarkkien velkaorjiksi. Meidän ei pidä kuitenkaan olla liian
ankaria itsellemme, sillä käytännössä kaikki maailman maat ovat
kokeneet saman kohtalon, ja joutuneet äärimmäisen järjestäytyneen,
salamyhkäisesti toimivan, yhdessä tahdissa marssivan ja hengittävän
kansainvälisen pankkiirisalaliiton uhreiksi.
Palaan näihin
omiin pohdintoihini kohta, jatketaan vielä hieman siitä kohdasta,
mihin jäimme Quigleyn kirjassa. Hän oli kertomassa Pyöreän pöydän
ryhmistä, maailmanlaajuisesti vaikuttavassa, mutta erityisesti
Brittiläisen kansainyhteisön maista ja Yhdysvalloista käsin
toimivasta vaikuttajaverkostosta, joka halusi pitää toimintansa
salassa, mutta jonka Quigley uskoi olevan historiallisesti niin
merkittävä, että ihmiset ansaitsivat tietää sen toiminnasta.
Quigley jatkaa
siitä mihin jäätiin:
”Tämän
rhmän johtajat olivat: Milner, kuolemaansa asti vuoteen 1925, häntä
seurasi Curtis (1872-1955), Robert H. (Lord) Brand (Lady Astorin
lanko) kuolemaansa asti vuoteen 1963, ja nyt Adam D. Marris, joka on
Sir Williamin poika ja Brandin työnjatkaja Lazard Brothers pankin
toimitusjohtajana. Alkuperäinen tarkoitus oli, että organisaatiota
johdettaisiin kollegiaalisesti, mutta Milner oli liian salaileva ja
omapäinen jakaakseen rooliaan. Hän teki niin vain vuosina
1913-1919, jolloin hän piti säännöllisiä tapaamisia läheisimpien
ystäviensä kanssa koordinoidakseen heidän toimintaansa
painostusryhmänä kamppailussa Wilhelmin Saksan kanssa. Tätä he
kutsuivat Ginger Groupikseen. Milnerin kuoleman jälkeen vuonna 1925,
johtajuus jaettiin pitkälti Milnerin ”Lastentarhan” selviytyjien
kesken, tämä oli joukko nuoria Oxfordin miehiä, joita hän käytti
virkamiehinä jälleenrakentaessaan Etelä-Afrikkaa vuosina
1901-1910. Brand oli viimeinen ”Lastentarhan” selviytyjä; hänen
kuolemansa jälkeen, organisaation merkittävästi vähentynyttä
toimintaa on harjoittanut pääasiassa The
Round Table-lehden
pääkirjoituskomitea Adam Marrisin alaisuudessa.
Rahat
tämän organisaation laaja-alaiseen toimintaan tulivat alunperin
Cecil Rhodesin. yhteistyökumppaneilta ja seuraajilta, pääasiassa
Rhodesin Trustilta itseltään, sekä varakkailta
yhteistyökumppaneilta, kuten Beitin veljeksiltä, Sir Abe Baileyltä,
ja (vuoden 1915 jälkeen) Astorin perheeltä. Vuodesta 1925 lähtien
merkittäviä lahjoituksia on tullut myös varakkailta yksilöiltä
ja säätiöiltä ja firmoilta, jotka ovat yhteydessä
kansainväliseen pankkiiriveljeskuntaan, erityisesti Carnegie United
Kingdom Trustilta, ja muilta organisaatioilta, jotka liittyvät J.P.
Morganiin, Rockefellerin
[John D. Rockefeller monopolisoi 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa
Amerikan öljyteollisuuden itselleen ja tuli maailman rikkaimmaksi
mieheksi. Hänen pojanpoikansa David Rockefeller on myöntänyt
toimivansa muiden globalisti-oligarkkien kanssa yhden
maailmanhallituksen muodostamiseksi] ja Whitneyn sukuihin, ja Lazard
Brothersin yhteistyökumppaneilta ja Morgan, Grenfell, and
Companylta.
Tämän
organisaation tärkein selkäranka kasvoi jo olemassaolevan
rahoitusyhteistyön mukaisesti New Yorkissa sijaitsevasta Morgan
Bankista joukkoon kansainvälisiä rahoittajia Lontoossa, joita johti
Lazard Brothersin pankki. Milner itse oli kieltäytynyt vuonna 1901
satumaisesta tarjouksesta, jopa 100 000 dollaria vuodessa
[nykyrahassa noin 2,7 miljoonaa dollaria], ryhtyä yhdeksi kolmesta
osakkaasta Morgan Bankin Lontoon konttoriin, nuoremman J.P. Morganin
seuraajaksi, joka muutti Lontoosta isänsä luo New Yorkiin (lopulta
tämä työpaikka meni E.C. Grenfellille, joten Morganin Lontoon
tytärpankki tuli tunnetuksi Morgan, Grenfell, and Companyna). Tämän
tarjouksen hyväksymisen sijasta Milneristä tuli johtaja useisiin
julkisesti listattuihin pankkeihin, pääasiassa the London Joint
Stock Bankkiin, joka oli Midland Bankin yhtiömuotoinen edelläkävijä.
Hänestä tuli yksi suurimmista poliittisista ja taloudellisista
valloista Englannissa, ja hänen opetuslapsensa oli strategisesti
aseteltu ympäri Englantia merkittäviin paikkoihin, kuten The
Timesin päätoimittajaksi, The Observerin päätoimittajaksi, Lazard
Brothersin toimitusjohtajaksi, moninaisiin hallituspaikkoihin ja jopa
ministereiksi. [Salaseuran] haarautumat vakiinnutettiin politiikassa,
rahoitusmaailmassa, Oxfordin ja Lontoon yliopistoissa,
aikakauslehdissä, virkamieskunnassa ja verovapaissa säätiöissä.
Ensimmäisen
maailmansodan lopussa tuli selväksi, että tämän järjestelmän
organisaatiota oli laajennettava merkittävästi. Jälleen kerran
tehtävä luotettiin Lionel Curtisille, joka perusti Englantiin ja
jokaiseen valtapiiriin bulvaanin olemassaolevalle Pyöreän pöydän
ryhmälle. Tällä kulissiorganisaatiolla – jota kutsutaan nimellä
the Royal Institute of International Affairs – oli ytimenään
kulloisellakin alueella pinnan alla toimiva Pyöreän pöydän ryhmä.
New Yorkissa tämä [bulvaani] tunnettiin nimellä Council
on Foreign Relations [Ulkomaansuhteiden
neuvosto], ja se oli kulissi J.P Morgan and Companylle, yhdessä
hyvin pienen Amerikan Pyöreän pöydän ryhmän kanssa.
Amerikkalaisia organisoijia dominoi suuri määrä Morganin
”asiantuntijoita”, mukaan lukien Lamont ja Beer, jotka olivat
menneet Pariisin Rauhankonferenssiin ja siellä solmineet läheisen
ystävyyden vastaavan englantilaisen ”asiantuntijaryhmän”
kanssa, jonka Milnerin ryhmä oli rekrytoinut. Itseasiassa,
alkuperäiset suunnitelmat Royal Institute of International
Affairsille ja Council on Foreign Relationsille tehtiin Pariisissa.
RIIA:n Neuvosto (joka Curtisin vaikutuksesta kotiutui Chatman
Houseen, St. Jamesin
aukion toiselle puolelle Astoreista katsottuna, ja joka tuli
tunnetuksi päämajansa nimen mukaan) sekä Ulkomaansuhteiden
neuvoston hallitus ovat kantaneet noista ajoista lähtien alkuperänsä
merkkejä. 1960 vuoteen asti Chatman Housen neuvostoa dominoi
Milnerin yhteistyökumppanien hupeneva joukko, samalla kun
varsinainen palkkaa saava henkilökunta koostui laajalti Lionel
Curtisin agenteista. Pyöreä pöytä-lehteä
toimitettiin vuosien ajan (vuoteen 1961 asti) takaovesta Chatham
Housen mailta Ormond Yardissa, ja sen puhelin toimi Chatham Housen
puhelinvaihteen läpi.”
Lainaus päättyy.
Nyt voidaan kysyä, miten maailman tämänhetkinen tilanne, ja viime
vuosikymmenien historialliset kehityskulut näyttäytyvät tämän
Quigleyn vuonna 1966 julkaistun teoksen paljastusten valossa?
Pyrkivätkö kansainväliset finanssikapitalistit edelleen luomaan
”yksityisissä käsissä pidettävän rahoituksella kontrolloitavan
maailmanjärjestelmän, joka kykenee dominoimaan jokaisen maan
poliittista järjestelmää ja maailman taloutta kokonaisuutena”?
Asettavatko kansainväliset finanssikapitalistit edelleen ”omia
luotettuja miehiään” poliittisen järjestelmän avainasemiin?
Ohjailevatko nämä yksityiset ja salassa toimivat ajatushautomot
edelleen yhteiskunnallisia prosesseja? Kyllä, kyllä ja kyllä.
Sveitsiläisten systeemiteoreetikkojen vuonna 2011 valmistunut
tutkimus paljasti, että pieni joukko valtavia megakorporaatioita,
pääasiassa pankkeja, hallitsee käytännössä enemmän kuin puolta
koko maailmantaloudesta.[2] Tämän verkoston ytimessä on 147
superkytkeytyneen suuryrityksen joukko, joka monimutkaisten
ristikkäisten omistusjärjestelyjen kautta vaikuttaisi omistavan
itse itsensä. Karkeasti yksinkertaistettuna asiaa voidaan ajatella
tällä tavalla, nämä eivät siis ole varsinaisia ja tarkkoja
omistussuhteita, vaan havainnollistavia: Kuka omistaa Barclaysin? J.P
Morgan Chase, Goldman Sachs, Vanguard Group ja Deutsche Bank. Kuka
omistaa J.P Morgan Chasen? Barclays, Goldman Sachs, Vanguard Group ja
Deutsche Bank. Kuka omistaa Goldman Sachsin? Barclays, J.P Morgan
Chase ja niin edelleen. Tällä tavoin siis 147 jättikorporaatiota
kytkeytyy toisiinsa, mutta kuka siis loppujen lopuksi on omistaja?
Nämä monimutkaiset ristikkäiset omistukset ovat olemassa juuri
tämän asian hämärtämiseksi. Ne vanhat mahtisuvut ja
monopolikapitalistit, jotka hallitsivat maailmaa 1900-luvun alussa,
ne ”300 miestä, jotka tuntevat toisensa ja valitsevat seuraajansa
keskuudestaan”, käyttävät tätä verkostoa oman suunnattoman
vaikutusvaltansa piilottamiseen.
Quigley puhui siitä, miten kansainväliset pankkiirit asettavat omia
agenttejaan merkittäviin julkisiin virkoihin ja ohjailee
yhteistyöhaluisia poliitikkoja palkitsemalla nämä myöhemmin
hyväpalkkaisilla asemilla liike-elämän puolella. Kun katsoo
viimeaikaisia tapahtumia, niin voidaan puhua varsin nopeasti
pyörivästä pyöröovesta yksityisen ja julkisen sektorin välillä.
Esimerkiksi Jean-Claude Junckeria edeltänyt Euroopan komission
puheenjohtaja José Manuel Barroso sai juuri työpaikan Goldman
Sachsilta. Euroopan Keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi on entisiä
Goldmanin miehiä. Kun eurokriisi kärjistyi Italiassa, demokratia
ohitettiin ja maan johtoon asetettiin entinen Goldmanilainen ja
Bilderberg-ryhmän ydinvaikuttaja Mario Monti. Listaa voitaisiin
jatkaa, pisteitä voitaisiin yhdistellä lähes loputtomiin. Nämä
ovat juuri niitä yksityisten omistajiemme etuja kiltisti palvelevia
”vastuullisia ihmisiä”, jotka tekevät päätökset meidän,
”häkeltyneen lauman” puolesta.
Quigleyn kuvailema Pyöreän pöydän ryhmä ja sen bulvaanit
vaikuttavat edelleen voimakkaasti maailmanpolitiikassa. Esimerkiksi
demokraattien presidenttiehdokas Yhdysvaltain presidentinvaaleissa,
silloinen ulkoministeri Hillary Clinton sanoi puheessaan
Ulkomaansuhteiden neuvostossa Washingtonissa:
”Olen iloinen, että saan puhua täällä uudessa päämajassa,
olen ollut usein, kai voisi sanoa ”emäaluksessa”, New Yorkissa,
mutta on hyvä, että neuvostolla on toimipiste täällä
Washingtonissa, kadun toisessa päässä ihan ulkoministeriön
lähellä. Me saamme paljon ohjeita neuvostolta, joten tämä
tarkoittaa, että minun ei tarvitse mennä yhtä kauas, jotta minulle
kerrottaisiin, mitä meidän pitäisi tehdä, ja miten meidän
pitäisi ajatella tulevaisuutta.”
Valta ei siis ole ulkoministerillä, vaan tällä
britti-kolonialistien ja finanssikapitalistien 1900-luvun alussa
perustamalla neuvostolla, joka kertoo ulkoministerille, mitä pitää
tehdä.
Ultra-korruptoituneen kiero-Hillaryn korruptiosta voisi kirjoittaa
varmaankin kymmeniä sivuja. Wikileaksin paljastamat sähköpostit
osoittavat Hillaryn palvelevan, muiden globalistien ohessa,
kirjoituksen alussa mainittua Rothschildin pankkisukua. Vuodetussa
sähköpostissa Hillary matelee paronitar Lynn de Forster
Rothschildin edessä ja kyselee, millaisen ”katumusharjoituksen”
hän on Rothschildille velkaa, kun oli mennyt pyytämään Tony
Blairin mukaansa Israeliin neuvottelemaan rauhasta Lähi-idässä,
vaikka Blairilla oli ollut sovittu tapaaminen paroni ja paronitar
Rothschildia Aspenin laskettelukeskuksessa. Miksi minulle tulee
näistä ihmisistä mieleen kornit James Bond pahikset?
Jo nyt wikileaksin ja muiden toimijoiden julkisuuteen vuotamissa
tiedoissa on mielestäni niin paljon raskauttavaa materiaalia muun
muassa Clintonien säätiön korruptoituneesta toiminnasta, Hillaryn
törkeistä, kuolemiin johtaneista virkavirheistä ulkoministerinä
ja niin edelleen, että Hillary pitäisi lukita eristysselliin
loppuelämäkseen. Globalisti-eliitin hallitsema valheellinen
valtamedia on kuitenkin epätoivoisesti yrittänyt laittaa sialle
huulipunaa ja saada henkisesti ja fyysisesti erittäin sairaan
Hillaryn näyttämään varteenotettavalta presidenttiehdokkaalta.
Samalla se on hyökännyt armottomasti globalismia vastustavaa
kansallismielistä populistia, Donald Trumpia vastaan. En usko
hetkeäkään, että Trump olisi jonkinlainen vapahtaja, joka
palauttaa Amerikan entiseen loistoonsa, jollaisena hän yrittää
esittää itsensä. Myös hän vaikuttaisi olevan jossain määrin
korruptoitunut valehteleva rikollinen, mutta tämä ei tarkoita sitä,
etteikö valheellinen valtamedia olisi nolannut itseään
maailmanlaajuisesti härskin puolueellisella uutisoinnillaan.
Yhdysvaltain CFR:n ja Britannian Chatman Housen kaltaisten, Pyöreän
pöydän ryhmän hallitsemien ulkopoliittisten
vaikutusorganisaatioiden vastine Suomessa on tietysti 2006 perustettu
Ulkopoliittinen instituutti. Instituutti ajaa täsmälleen samaa
agendaa, kuin Quigleyn kuvailema atlantistinen vaikutusverkosto. Se
ajaa voimakkaasti Suomen liittymistä Natoon, ja vannoo tämän
atlantistisen pseudo-demokratian ja pseudo-liberalismin nimiin, eli
käytännössä he toimivat finanssikapitalistien harvainvallan
agentteina. Venäjä on instituutille takapajuinen, taantumuksellinen
ja taikauskoinen pahuuden valtakunta, jonka pitäisi vain hyväksyä
ihmiskunnan toivoa edustavan ”edistyksellisen”
anglo-amerikkalaisen ”liberalismin” ylivertaisuus, aivan kuten
Quigleykin – ainakin aluksi – ajatteli. Tämän atlantistisen
globalisti-eliitin agendan pää-äänenkannattaja Suomessa on
tunnetusti Helsingin Sanomat, jonka edesmennyt omistaja, aikanaan
Suomen EU:hun petollisesti valehdellen manipuloinut mediamoguli Aatos
Erkko[3] oli myös Bilderberg-ryhmän jäsen. Myös Ulkopoliittisen
instituutin johtaja Teija Tiilikainen on Bilderberg-ryhmän
vakiokävijä.
Tämä niin sanottu Bilderberg-ryhmä on yksi niistä lukuisista
suurelta yleisöltä pimennossa pidettävistä eliitin tapaamisista,
jossa liike-elämän, politiikan ja asiantuntijamaailman huiput
kokoontuvat koordinoimaan agendaansa. Näiden tapaamisten olemassaolo
kiellettiin pitkään, koska kansojen arveltiin suhtautuvan
kielteisesti tällaiseen kulissien takaiseen kähmintään. Nyt
populaatio on kuitenkin passivoitu niin syvälle transsiin, ja
eliitti tuntee olonsa niin mukavaksi ja itsevarmaksi, että se
uskaltaa toimia avoimesti demokratiaa, kansaa ja läpinäkyvyyden
periaatetta halveksuen.
Samanlainen
makaaberi vitsi, kuin demokratia ja avoimuus, on nykyään myös
vapaa markkinatalous. Sen jälkeen kun keinottelevat jättiläismäiset
yksityiset liikepankit pelastettiin konkursseilta veronmaksajien
rahoilla vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen, maailman
keskuspankit ovat ”tehneet kaikkensa” talouden elvyttämiseksi.
Tämä on tarkoittanut käytännössä sitä, että uutta rahaa on
”painettu” (siis nappia painettu tietokoneella) valtavia määriä.
Isoille pankeille ja suuryrityksille on annettu nollakorolla
loputtomasti lainaa, mutta nämä eivät ole investoineet näitä
rahoja uusiin tehtaisiin, tai sen sellaiseen, vaan ostaneet takaisin
omia osakkeitaan nostaakseen osakekurssejaan ja johtajiensa bonuksia.
Keskuspankit ovat ostaneet tyhjästä luomallaan rahalla
suuryritysten velkakirjoja, ja nyt ne ovat alkaneet ostaa myös
niiden osakkeita. Ettei talous romahtaisi, tiedättehän.
Voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin tätä järjestelmää on
järkevää kutsua ”vapaaksi markkinataloudeksi”, jos talous on
täysin tyhjästä rahaa itselleen luovien keskuspankkien
kontrolloima, ja keskuspankit omistavat pian kaikki maailman pörssit?
Miten Adam Smithin teoretisoima ”näkymätön käsi”, eli
yksittäisten kuluttajien rationaalisten päätösten aggregaatti,
kysynnän ja tarjonnan laki, voi toimia tällaisessa järjestelmässä?
Sanotaan vaikka, että jokin elektronisia vimpaimia valmistava yritys
tekee huonoja tuotteita, joita kukaan ei osta. Normaalisti tällainen
yritys joutuisi lopulta poistumaan markkinoilta, koska se käyttää
resurssejaan tehottomasti. Nyt keskuspankki kuitenkin saapuu apuun ja
syytää tälle kehnolle yritykselle valtavasti rahaa, ettei talous
vain romahtaisi. Näin joku uusi, pienempi, mutta parempi ja
innovatiivisempi yritys ei voi pärjätä kilpailussa. En välttämättä
sano, että meillä edes pitäisi olla vapaa markkinatalous, sanon
vain sen, että tämä järjestelmä ei ole sellainen, vaan
keskusjohtoisesti kontrolloitu talousjärjestelmä.
Tämä kaikki rahanpainaminen ja ennennäkemättön
nollakorkopolitiikka on johtanut uskoakseni maailmanhistorian
suurimpaan talouskuplaan. Kuihtuvan reaalitalouden ja kukoistavan
nimellistalouden välinen kuilu on kasvanut valtavaksi. Jossain
vaiheessa tulee romahdus, kupla puhkeaa, ja ero tasoittuu. Seuraa
ennennäkemätön kaaos.
Järjestelmän omistava finanssikapitalistien eliitti tietää, että
näin tulee tapahtumaan, he tietävät kyllä mitä tekevät. Koko
buumien ja romahdusten kierto on käytännössä keinotekoinen, ja
palvelee näiden pankkiirien pyrkimyksiä keskittää valtaansa.
Juuri tämän romahduksen, ja sitä seuraavan kaaoksen seurauksena
eliitti pyrkii luomaan lopullisesti sen Uuden maailmanjärjestyksen,
josta se on jo pitkään unelmoinut. Yksi maailmanvaluutta, yksi
maailmanhallitus. Ensin maailma on kuitenkin ajettava sotaan ja
kaaokseen, jotta manipuloitava häkeltynyt lauma olisi valmis
hyväksymään uudistukset, jopa vaatisi niiden toteuttamista.
Meidän on toimittava ennenkuin Suomelle käy niinkuin Kreikalle,
jossa kansainväliset finanssikapitalistit ovat ajaneet
hyvinvointiyhteiskunnan alas ja rohmunneet itselleen kreikkalaisten
saaret, luonnonvarat ja infrastruktuurin. Eivät nämä oligarkit
välitä kansoista pätkääkään, katsokaa nyt miten ne riistävät
kehitysmaiden luonnonvaroja ja halpatyömaita. Tai muistelkaa miten
nämä kolonialistiset suurvallat kohtelivat siirtomaitaan. Meitä
uhkaa sama kohtalo.
Jo nyt alati tiukentuvalla otteella maailmanvallassa roikkuvat
oligarkit ovat saavuttaneet äärimmäisen ylilyöntiaseman kansoihin
nähden, koska heillä on valta luoda rahaa tyhjästä, mutta me
joudumme maksamaan työllämme korkoa tuolle tyhjästä luodulle
rahalle. Tämä on hulluutta. Miksi lainaamme tyhjästä luotua rahaa
ylikansallisilta finanssikapitalisteilta korolla, kun voisimme itse
demokraattisesti hallita rahanluontiprosessia ja rahoittaa
luomallamme rahalla yhteiskunnan modernisointiin ja kehittämiseen
tähtääviä hankkeita? Koska meidät on alistettu ja valloitettu
ampumatta laukaustakaan. Meidät on valloitettu velalla.
On selvää, mitä meidän tulee nyt tehdä. Palauttaa Suomen
ehdoton, kokonaisvaltainen, täydellinen itsenäisyys ja
suvereniteetti. Perustuslain mukaan valta kuuluu kansalle, mutta
tällä hetkellä näin ei ole. Meidän on otettava maamme takaisin,
ja turvattava sen luonnonvarat, jotka kuuluvat meille ja lapsillemme,
eivät petollisille, manipuloiville ja ahneille kansainvälisille
megakapitalisteille.
Kun nyt katsomme Suomessa toimivia itsenäisyyttä kannattavia
järjestöjä, tilanne vaikuttaa lohduttomalta. Ensimmäisenä
mieleen tulee häpeällisen huonosti johdettu Itsenäisyyspuolue,
jonka – sanotaanko omalaatuiset ehdokkaat – kuten Seppo Papunen
ja Marika Siltanen, nolasivat itsensä ja oikeastaan kaikki
itsenäisyyden kannattajat viime europarlamenttivaaleissa. Tämä ei
toki ollut heidän vikansa, vaan puoluejohdon, joka päästi näin
kokemattomia ja toistaitoisia esiintyjiä edustamaan puoluetta. Ei
olekaan mikään ihme, että puolue ei ole nyt saanut kerätyksi
vaadittavaa viittätuhatta kannattajakorttia.
Sitten on tietysti Paavo Väyrysen ”Kansalaispuolue”, joka ei ole
varsinaisesti puolue, eikä sillä vaikuttaisi olevan juuri mitään
tekemistä kansalaistenkaan kanssa. Sen sijaan, että kyseessä olisi
populistinen itsenäisyyteen pyrkivä kansanliike, kyse on
jonkinlaisesta ammattipoliitikkojen ja ”asiantuntijoiden”
kerhosta, jota määrittää Paavo Väyrysen ummehtunut
konservatiivisuus. Tämäkään ”puolue” ei siis edes kannata
täydellistä itsenäisyyttä ja suvereniteettiä, vaan ainoastaan
euroeroa. Yritin kirjoituksessani ”Ylistyslaulu Paavo Väyryselle”,
kehottaa Väyrystä olemaan itsenäisyyttä kannattava populisti,
mutta hän ei ole ottanut neuvostani ollenkaan vaarin. Tuskimpa
kirjoitukseni edes koskaan sattui hänen silmiinsä.
Aa, mutta kenties itsenäisyyttä ajava etujoukko onkin tämä uusi
niin kutsuttu ”Suomi ensin”-liike, joka haluaisi järjestäytyä
puolueeksi? Valitettavasti senkin toiminta vaikuttaa erittäin
kaoottiselta ja amatöörimäiseltä. Sen muukalaisvihamielinen
kansankiihotus on niin törkeää ja provosoivaa, että se ainoastaan
jakaa ihmisiä ja aiheuttaa turhaa riitelyä, vaikka tarkoituksena
olisi kai käsittääkseni yhdistää koko kansa positiivisten
arvojen, itsenäisyyden ja vapauden tavoitteluun. Ymmärrän
kuitenkin näiden ihmisten suuttumuksen ja turhautumisen. Tunnen
teidän tuskanne.
Olen itsekin sitä mieltä, että tämä ”pakolaiskriisi” on
itseasiassa tässä esseessä aiemmin käsiteltyjen kansainvälisten
finanssikapitalistien tietoinen operaatio kansallisvaltioiden
vakauden horjuttamiseksi ja kaaoksen aikaansaamiseksi, joka
puolestaan lopulta palvelee maailmanhallituksen luomisen
loppupäämäärää. Olisi eri asia, jos kyse olisi oikeasti
pääasiassa pakolaisista, mutta näinhän ei siis ole, vaan tulijat
ovat pääosin parempaa elintasoa etsiviä taloudellisia
siirtolaisia.
Myös on huomioitava se, että muunmuassa Yhdysvallat, Israel ja
Saudi-Arabia ovat olleet rahoittamassa ja tukemassa ISISiä alusta
asti, siis jo siitä lähtien kun CIA perusti Al-Qaedan 80-luvulla,
mutta toki edelleen, ja näiden tulijoiden joukossa on tunnetusti
tietty prosenttiosuus näitä radikaaleja islamisti-terroristeja.
Pahoin pelkään, että globalisti-eliitti käyttää näitä köyhiä
väkijoukkoja aseena Euroopan alkuperäisväestöjä,
kansallisvaltioita ja kansallisia identiteettejä vastaan.
Tästä kertoo esimerkiksi entinen Goldman Sachs Internationalin
hallitusjäsen, nykyinen useiden kansainvälisten maahanmuuttoa
edistävien organisaatioiden johtaja ja hallitusjäsen – kuinkas
sattuikaan – Peter Sutherland, joka sanoi jo vuonna 2012
näin, YK:n erityisedustajan roolissa:
”EU:n on tehtävä parhaansa heikentääkseen jäsenvaltioidensa
homogeenisyyttä.” [4]
Nyt me näemme, mikä heidän parhaansa on. Kun Sutherlandin
kaltainen Bilderberg-, Trilateraalinen komissio-, ja Goldman Sachs
sisäpiiriläinen jyrähtää YK:n edustajana, EU ryhtyy toimiin.
Sutherland on myös sanonut:
”Valtioiden täytyy johtaa antamalla positiivinen uutinen, että
maahanmuuttajat ovat hyväksi yhteisölle, taloudellisesti ja
kaikilla muillakin tavoilla, mieluummin kuin jatkuvasti esittää
heidät taakkana, koska oikeasti he eivät ole taakka. Hyvin lyhyessä
ajassa he antavat positiivisen panoksensa sille yhteisölle, jossa
elävät.”
Onko näin, vai onko itse asiassa niin, että vuosien turhien
integrointi-yritysten jälkeen maahanmuuttajat edelleen muodostavat
väkivaltaisia katujengejä, polttavat autoja, eristäytyvät omiin
enklaaveihinsa ja kivittävät poliiseja Ranskassa, Ruotsissa, ja
muissa Euroopan maissa, joissa riittävä saturaatio saavutetaan?
Onko itseasiassa niin, että sen sijaan, että näistä
maahanmuuttajista tulisi nopeasti tuotteliaita yhteiskunnan
tukipilareita, he ovat jatkuvasti yliedustettuina työttömyys- ja
rikostilastoissa? Kuvitteletteko, että tämä kansainvälinen
sijoituspankkiiri ja YK:n maahanmuuttoasiantuntija Peter Sutherland
ei tiedä näitä asioita, vaikka väittääkin päinvastaista?
Tietyn kansanosan pitäisi mielestäni jo sanoa tälle
monikulttuurisuus-idealle niinkuin Pelle Miljoona: ”Sä olet mulle
unelmaa, mutta maailma on totta.”
Eliitti on nerokkaan propagandan avulla saanut synnytettyä naiivien
hyödyllisten idioottien ”puskurin”, joka kaikessa
myötätunnossaan ja hyväntahtoisuudessaan leimaa rasisteiksi ja
natseiksi kaikki ne, jotka vastustavat tätä kavalaa agendaa.
Luonnollisesti massamaahanmuuton aiheuttamat ongelmat yhdistettynä
internetin kaikukammioon ovat synnyttäneet vastareaktiona myös
vihaisen ja rasistisen kansanryhmän. Tämä on kaikki eliitin
”hajota ja hallitse” taktiikkaa. Meidän on vastattava siihen
yhdistämällä ja vapauttamalla kansa. En ala tässä tarkemmin
syväluotaamaan ”tätä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka
on jo useiden vuosien ajan varjostanut minua ja minä sitä”,
Kummelin sketsihahmoa mukaillakseni.
Entäs Perussuomalaiset sitten? No, me tiedämme, ettei
Perussuomalaiset varsinaisesti koskaan kannattanut eroa EU:sta ja
Suomen itsenäisyyttä, vaan Timo Soini ainoastaan käytti
EU-kriittistä väestöä oman ahneutensa ja vallanhimonsa
tyydyttämiseksi. On erittäin mielenkiintoista lukea, mitä Soini
kirjoitti populismia käsittelevässä pro gradu tutkielmassaan
vuonna 1988:
”Populistien
argumentaatio nähdään heikkona ja teesit iskulauseenomaisina.
Populistit nähdään demagogeina, kansankiihottajina. Nämä
demagogit käyttävät ”yksinkertaista” tavallista kansaa omien
etujensa astinlautana. Kerran yhteiskunnan kyydistä pudonnutta
kansanosaa petetään siis vielä kerran.
Petetty pettyy siis jälleen kerran?”
”Miten
nämä populistiliikkeiden keulakuvat ja kyläpuhujat pitäisi nähdä?
Heidän kansansuosiostaan ei voi olla epäilystä, he ovat
kansanomaisia ja he ovat antaneet kannattajilleen todellisia etuja.
Toisaalta he ovat
kyynisiä manipulaattoreita, jotka muistavat täyttää omatkin
taskunsa.”
No, ei voida ainakaan sanoa, että Soini olisi omalla toiminnallaan
parantanut populismin mainetta. Päinvastoin nyt vaikuttaa siltä,
että Soini jo vuonna 1988 suunniteli kusettavansa kansaa päästäkseen
vallankahvaan. Kuinka halveksuttava henkilö!
Tämä Soinin petos onkin nyt johtanut mielenkiintoiseen tilanteeseen
Suomessa. Vielä viime vuoden eduskuntavaaleissa Perussuomalaisilla
oli 17,7 prosentin kannatus ja 524 000 äänestäjää. Nyt viime
gallupissa heidän kannatuksensa oli enää 7,6 prosenttia. Se
tarkoittaa käytännössä, että lähes 300 000 Perussuomalaisten
äänestäjää on siis nyt niin sanotusti ”ilman poliittista
kotia”. He tuskin ovat palanneet äänestämään vanhoja
puolueita, juuri niitä vastaan protestoidakseenhan he äänestivät
perussuomalaisia. Ihmisen pojalla ei ole mihin päätään
kallistaisi... Ymmärrättekö jo mitä haen takaa?
Kaikissa muissa Euroopan maissa populistiset puolueet nousevat
kohisten. Ranskassa Le Penin National Front haluaa Frexitin. Samoin
Italiassa Beppe Grillon Viiden tähden liike haluaa äänestää
Italian EU-erosta. Myös Alankomaissa halutaan äänestää EU:sta
lähtemisestä. Mutta Suomessa ei ole mitään hyvin järjestäytynyttä
tahoa, tai puoluetta, joka ajaisi tätä asiaa! Tämä on
käsittämätön poliittinen valtatyhjiö, ja on uskoakseni vain ajan
kysymys, ennenkuin nämä 300 000 Perussuomalaisiin pettynyttä
äänestäjää järjestäytyvät itsenäisyyteen pyrkiväksi
poliittiseksi voimaksi. Niinkuin viisaudestaan tunnetun Salomon
sananlasku sanoo: ”Kun laittomuus vallitsee, maalla on monta
hallitsijaa, mutta yksi ymmärtäväinen ja viisas mies vakiinnuttaa
järjestyksen.”
Minä olen
etsimänne henkilö.
Olen päättänyt perustaa POPULISTISEN KANSANPUOLUEEN, eli
PK:n.
Puolueen agenda on hyvin yksinkertainen.
Ensimmäinen ja tärkein tavoitteemme on Suomen täydellinen
itsenäisyys ja suvereniteetti. Valta on palautettava
perustuslain mukaisesti kansalle. Suoritetut maanpetokset on
tutkittava ja syylliset tuomittava oikeudenmukaisessa julkisessa
oikeudenkäynnissä.
Tämän päätavoitteemme lisäksi teemme tietysti myös paljon muita
loistavia uudistuksia. Tarkoituksemme on tehdä Suomesta
ylivoimaisesti maailman paras maa käytännössä kaikilla
osa-alueilla.
Itsenäisyydestä ei voida puhua, jos maalla ei ole itsenäistä
raha- ja talouspolitiikkaa. Meidän on luovuttava kokonaan
vähimmäisvarantojärjestelmästä, jossa yksityiset liikepankit
luovat järjestelmään uutta rahaa tyhjästä lainojen muodossa.
Rahanluontioikeus otetaan valtiolle, jota kansa demokraattisesti
hallitsee. Valtio rahoittaa luomallaan rahalla yhteiskunnan
modernisoinnin ja digitalisoinnin, keskittyen erityisesti
automaatioon, maalämpöön, 3D-printtereihin,
blockchain-teknologiaan, avoimeen lähdekoodiin perustuviin
ohjelmistoihin, vertikaaliseen vesi- ja ilmaviljelyyn, sekä
tekoälyyn. Näiden modernisointiprojektien toteuttamiseksi
harjoitetaan jonkin aikaa käytännössä täystyöllisyyspolitiikkaa,
jonka valtio rahoittaa itse luomallaan rahalla. Jokainen suomalainen
voi antaa tähän yleishyödylliseen suureen pyrkimykseen oman
panoksensa omien tietojensa, taitojensa ja intohimojensa mukaan.
Kaikki ovat tärkeitä.
Mitä tulee verotukseen, koko verojärjestelmä laitetaan kokonaan
uusiksi, siitä tehdään todella selkeä ja äärimmäisen,
painotan, äärimmäisen yksinkertainen.
90 prosentille väestöstä verot tulevat laskemaan huomattavasti.
Siis, voidaan sanoa, että verot tulevat laskemaan todella,
todella paljon melkein kaikille.
Rikkaimman 10 prosentin verotusta kuitenkin kiristetään
progressiivisesti. Kymmenenneksi rikkain prosentti saa pienen
veronkorotuksen, yhdeksänneksi rikkain vähän isomman, ja niin
edelleen. Rikkaimman prosentin verotusta korotetaan roimasti. Myös
rikkaimman prosentin sisällä, eli rikkaimman 50 000 joukossa
verotus tulee olemaan erittäin progressiivista. Ja aivan rikkaimman
kärjen, sanotaan rikkaimman promillen, eli 5000 rikkaimman kohdalle
langetettaisiin merkittävä kertaluontoinen varallisuusvero, jonka
tuotto käytettäisiin suoraan kaikista köyhimmän kymmenen
prosentin auttamiseen.
Pitkällä aikavälillä myös rikkaiden verotusta tullaan
kuitenkin keventämään. Jo muinaisessa Rooman imperiumissa oli
tieverkosto, vedenjakelujärjestelmä, julkisia viranomaisia ja
sotilaita. Ja kuinka paljon keskiverto roomalainen maksoi veroja?
Tavallinen Rooman kansalainen maksoi veronsa kahdella työpäivällä
vuodessa.[5]
Miten on mahdollista, että me, nykyisen huomattavasti kehittyneemmän
ja elämää helpottavan teknologian avulla, emme pysty järjestämään
kansalaisille yhtä mukavia oltavia, vaan valtio vie lähes puolet,
tai jopa yli puolet tuloistamme? Tämä on häpeällistä.
Ongelma on seuraavissa asioissa, näistä leikataan.
-EU:lle joka vuosi nettona maksettavat sadat miljoonat eurot.
Bruttona maksamme miljardeja, ja takaisin saadut rahat menevät EU:n
hyväksymiin kohteisiin. Nämä rahat voidaan käyttää paremmin.
-Kansainväliselle sotateollisuudelle korruptoituneiden hankintojen
muodossa annettavat miljardit. Tämä, että suomalaiset ajetaan
köyhyyteen, jotta voidaan ostaa korruptoituneelta sotateollisuudelta
kalliita sotakoneita, ei lisää turvallisuuttamme vaan radikaalisti
heikentää sitä ja kasvattaa sisäisten levottomuuksien
todennäköisyyttä. (Esimerkiksi minä en ikinä puolustaisi tätä
nykyistä korruptiohallitusta ketään vastaan, päinvastoin jos
olisin luonteeltani äkkipikaisempi ja hieman väkivaltaisempi,
ryhtyisin jo itse jonkinlaiseksi pommeja räjäytteleväksi
terroristiksi ja separatistiksi. En ole kuitenkaan
vallankumouksellinen, vaan vastavallankumouksellinen, koska
globalistit ja heidän agenttinsa ovat jo suorittaneet laittoman
vallankumouksen maassamme. Minä vain yritän palauttaa
itsenäisyytemme.) Yleisesti puolustusstrategian on keskityttävä
sissitoimintaan, koko maan kattavaan paikallispuolustukseen
eräänlaisen suojeluskunta-verkoston muodossa. Näin
turvallisuutemme paranee, maanpuolustustahto kasvaa ja kulut
vähenevät. Tärkeintä on puolustuksen kustannustehokkuus.
-Turvonnut julkinen hallinto. Järjestelmää pitää yksinkertaistaa
ja selkeyttää huomattavasti. Turhaa byrokratiaa karsimalla voidaan
säästää satoja miljoonia, jopa miljardeja. Tämä tarkoittaa
joukkoirtisanomisia julkisessa hallinnossa.
-Puoluetuet. Vaikka onkin kyse ”vain” 36 miljoonasta, se on
kaikki silti lopetettava välittömästi. Tämä on ehdottoman
välttämätöntä ja ensisijaisen tärkeää. Puoluetuki on
poliittisen korruption tukemiseen ja kannustamiseen käytettävää
rahaa. Populistinen kansanpuolue ei tule koskaan
ottamaan vastaan senttiäkään puoluetukea.
-Kansanedustajien ja korkeapalkkaisten virkamiesten palkkoja on
leikattava. Tällä voidaan säästää ehkä muutamia miljoonia,
mutta kyse onkin ennenkaikkea symbolisesta eleestä. Minä
henkilökohtaisesti kieltäydyn ottamasta palkkaa minkään julkisen
viran hoitamisesta, sillä kansan ja totuuden palveleminen on
kunnia- ja periaateasia, eikä rahaa pidä sotkea siihen.
-Valtionvelan korkokulut, viimeaikoina noin puolitoista miljardia
vuodessa. Nämä tuotaisiin nollaan joko maksamalla velka nopeasti
pois, tai mitätöimällä se laittomana. Tulevaisuudessa velkaa ei
tarvitsisi ottaa, koska rahanluontiprosessi olisi kansan
demokraattisesti hallitseman valtion kontrollissa.
-Hallitsemattoman massamaahanmuuton kustannukset ovat vuosittain
satoja miljoonia. Suomen on päätettävä itse, kuinka paljon ja
minkälaisia maahanmuuttajia ja pakolaisia otamme vastaan.
Hädänalaisia ihmisiä pitää auttaa, kyllä, mutta kuten jo
aiemmin sanoin, tässä on kyse jostain muusta. Ainakin
väliaikaisesti, niin kauan, että saamme selville, mitä oikeastaan
on tapahtumassa, Suomen on lopetettava maahanmuuttajien
vastaanottaminen.
Näillä leikkauksilla päästäisiin jo hyvään alkuun. Vastaavasti
kasvatukseen, koulutukseen ja sivistykseen panostettaisiin. Myöskään
terveydenhuollosta, eikä vanhustenhuollosta pidä leikata. Kaikista
on pidettävä huolta.
Myös sotiemme veteraaneja kohdellaan liian huonosti. Heistä on
pidettävä hyvää huolta. Heidän taistelunsa maamme itsenäisyyden
puolesta on rahassa mittaamattoman arvokas. Talvisodan ja jatkosodan
sankariteot eivät saa unohtua. Muisto ei saa koskaan himmetä. Mutta
muistot voivat olla petollisia.
Pienen Suomen sankarillinen puolustautuminen avoimesti
maailmanvaltiuteen pyrkinyttä, internationalistista ja
globalistista Neuvostoliittoa vastaan inspiroi edelleen ihmisiä
ympäri maailman. Meidän on muistettava, että vuoden 1917
Bolshevikki-vallankumouksen rahoittajat olivat niitä samoja
kansainvälisiä finanssikapitalisteja, joista Quigley kirjoittaa
kirjassaan! Esimerkiksi Trotsky sai rahoituksensa suoraan Wall
Streetiltä. Myös Lenin kuljetettiin Tsaarin vihollisten toimesta
Sveitsistä rahasalkut mukanaan Venäjälle vallankumousta tekemään.
Kun uutiset Suomen sankarillisesta puolustautumisesta Talvisodassa
kantautuivat Britanniaan ja Ranskaan, lähtivät tavalliset
kansalaiset kaduille osoittamaan mieltä Suomen puolesta, ja vaativat
johtajiltaan toimia. Näiden maiden johtajilla oli kuitenkin jo omat
suunnitelmansa ja sopimuksensa Stalinin kanssa Hitleriä vastaan,
eikä suomalaisten kohtalo liikuttanut heitä. Toisen maailmansodan
salattuun historiaan vuosikymmenien ajan perehtynyt reservin majuri,
opetusneuvos Erkki Hautamäki väittää, että toisin, kuin
usein kuvitellaan, Adolf Hitler ei myynyt Suomea Neuvostoliitolle
Molotov-Ribbentrop sopimuksen yhteydessä, vaan päinvastoin Hitler
pelasti meidät Talvisodan lopussa! Hautamäen erittäin
mielenkiintoisen luentosarja, ”Talvisodan ja jatkosodan
kielletty historia”, on katsottavissa internetissä. Hän
perustaa tutkimuksensa marsalkka Mannerheimin salaisen
asiamiehen, Vilho Tahvanaisen asiakirjoihin ja materiaaleihin. Näin
Mannerheim on kirjoittanut lankomiehelleen, Frans Mikael
Gripenbergille, liittyen muistelmiinsa:
”Olen paneutunut hyvin huolellisesti niihin ajatuksiin, joita sinä
esitit minulle elämäkerran mahdollisesta julkaisemisesta...
Esittämäsi näkökohdat ovat toki herättäneet levottomuutta
itsessänikin, kun olen joutunut kasvotuksin – jos näin voidaan
sanoa – muistojen kanssa, jotka minulla on siitä rikkomusten
sarjasta, johon mahtava itäinen naapurimme on syyllistynyt. Se on
historiaa, ja ilman historiallisen taustan esittämistä jäävät
monet päätökset ja teot ainaisesti hämärään, mistä syystä
niitä ei vain voida käsittää väärin, vaan ne luultavasti
pakostakin käsitetään väärin... Elämäkerran kirjoittaminen
koskettelematta niitä vihamielisiä tekoja, jotka pakottivat meidät
monien päätösten tekoon, on toki kerta kaikkiaan tietoista
historian vääristelyä...”
”Mitä englanninkielisen teoksen julkaisemiseen tulee, olen
ajatellut asian järjestämistä juuri sillä tavalla kuin se sinun
mielestäsi olisi tehtävä. Mutta jos jätän esittämättä
päätöksiin johtaneet syyt ja mainitsen vain niiden vaikutuksen,
silloinhan juuri vääristelen tapahtumien dramaattista kulkua ja
joudun luultavasti esittämään sen sillä tavalla, ettei
länsieurooppalainen ja anglo-saksinen lukija koskaan voi sitä
ymmärtää.”
Vaikuttaisi siis siltä, että sodan voittajavaltiot, niin kutsutut
liittoutuneet, ovat vääristelleet historiaa vakavalla tavalla.
Meidän olisi tunnustettava tämä, ja panostettava oikean totuuden
löytämiseen ja jakamiseen julkiseen tietoisuuteen.
Kun ottaa huomioon tällä hetkellä maailmassa vallitsevan
epävakauden, on jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus toimia
kolmannen maailmansodan estämiseksi.
Toisen maailmansodan voi ajatella alkaneen jo kauan ennen
ensimmäisten laukausten ampumista. Jo vuonna 1933, ympäri maailmaa
levittäytynyt juutalainen diaspora, jonka taloudellinen
vaikutusvalta oli merkittävä, aloitti taloussodan Hitlerin Saksaa
vastaan. Kuten historia osoittaa, taloussodat ovat erittäin
vaarallisia, koska ne voivat eskaloitua asein käytäviksi sodiksi.
Olemmeko kolmannen maailmansodan kynnyksellä?
Puhun tietysti EU:n Venäjää vastaan julistamista
talouspakkoteista, joista Populistinen kansanpuolue luopuu. Tällä
hetkellä monet suomalaiset kärsivät näiden pakkoteiden johdosta,
etenkin Venäjästä riippuvaisilla ruoantuotanto ja matkailualoilla.
Tämä on todellinen inhimillinen tragedia, joka koskettaa tuhansia,
kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja välillisesti koko maata ja koko
maailmaa.
Erityisen traagista tämä on siksi, että pakotteiden
langettamiselle ei vaikuttaisi olevan mitään järkevää
perustetta. Kaikki länsimaiset gallupit vahvistavat Krimin
kansanäänestyksen tuloksen, enemmistö Krimin asukkaista – jotka
pääosin puhuvat venäjää äidinkielenään ja ovat etnisiä
venäläisiä – haluaa edelleen kuulua Venäjään.[6] Minkä takia
länsimaat eivät voisi vain tunnustaa tätä ja antaa Krimin
asukkaiden toimia, niinkuin haluavat? Jos länsimaat ehdottaisivat
esimerkiksi, että Krimillä järjestetään ihan vain muodon vuoksi
uusi kansanäänestys, ja jos krimiläiset todella haluavat kuulua
Venäjään, niin Eurooppa hyväksyisi tämän, ja pakotteet
voitaisiin poistaa, niin tottakai Putin suostuisi tähän. Samoin
voitaisiin toimia Itä-Ukrainassa, Donetskin ja Luhanskin
tasavaltojen suhteen. Sotiminen ja turha tappaminen voitaisiin
lopettaa välittömästi. Tämä on niin yksinkertainen ja
itsestäänselvä asia. Onhan tämä jo Raamatussakin yksi
ensimmäisistä opetuksista:
”Ja myös Lootilla, joka kulki Abramin mukana, oli lampaita ja
vuohia ja karjalaumoja, ja telttoja. Mutta laidunmaata ei ollut
tarpeeksi, että he olisivat voineet pysyä yhdessä, sillä heillä
oli runsaasti karjaa. Siksi Abramin ja Lootin karjapaimenten kesken
syntyi riitaa. Abram sanoi Lootille: ”Ei sovi, että meidän tai
meidän karjapaimentemme välillä on riitaa, sillä me olemme veljiä
keskenämme. Onhan koko maa avoinna sinun edessäsi. Eroa siis
minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle. Jos
sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.”
Maasta riiteleminen on suurta hulluutta ja mielisairautta. Jos
Ukrainaa johtavalla korruptoituneella oligarkilla, Petro
Poroshenkolla olisi Abrahamin viisautta, hän sanoisi Itä-Ukrainan
ja Krimin asukkaille, että menkää menojanne, ja pyrkisi rauhaan ja
yhteistyöhön.
Valitettavasti
rauha Euroopan ja Venäjän välillä ei vaikuta kuuluvan
kansainvälisten finanssikapitalistien suunnitelmiin.
Tästä syystä Suomen on luovuttava Venäjän vastaisista
talouspakotteista. Tätä järkevää ja hyödyllistä näkemystä
kannattavat myös monet puolueet Euroopassa, Le Penin National Front
Ranskassa, Tshekin tasavallassa Milos Zeman on puhunut voimakkaasti
tämän puolesta ja niin edelleen. Vaikka Suomi kärsii näistä
pakotteista kenties eniten, meillä yksikään puolue ei uskalla
vastustaa niitä. Populistinen kansanpuolue muuttaa tämän
tilanteen.
On surullista käydä menetetyillä alueillamme, puhun tässä
nimenomaan Neuvostoliitolle luovutetusta Pohjois-Karjalasta, ja nähdä
miten surkeasti niitä on kohdeltu. Puoliksi rakennettuja,
ikkunnattomia betonikerrostaloja, kuoppaisia teitä, hökkelikyliä,
tuulen kuljettamia roskia kaduilla, se on häpeällistä. Moskovasta
johdettu keskushallinto ei ilmeisesti pitänyt näiden alueiden
kehittämistä tarpeellisena. Kun Suomen ja Neuvostoliiton rajaakaan
ei voinut ylittää, jäivät nämä menetetyt alueet ikään kuin
”pussin pohjalle” unohduksiin ajan ja kehityksen ulkopuolelle.
Nyt myös Suomen puoleinen jäänyt Karjala kärsii näiden
pakotteiden takia.
Tämä tilanne voidaan muuttaa uuden ”Ystävyys, yhteistyö ja
avunanto”-sopimuksen avulla. Sekä Venäjän puolista Karjalaa,
että Suomen puolista Karjalaa on kehitettävä. Teitä on
rakennettava, infrastruktuuria on kehitettävä, kauppaa on
edistettävä. Meidän on rakennettava suuri uusi valtatie, joka
yhdistää Pietarin, Petroskoin ja Joensuun. Ja mikä tärkeintä:
Venäjä maksaa sen tien. Painakaa tämä mieleenne: Venäjä
maksaa tämän projektin. Venäjä maksaa sen, okei?
Muistatteko kun Suomi rikastui Kylmän sodan aikaan idänkaupalla? Me
emme voita enää. Me emme tee enää hyviä diilejä. Meidän pitää
tehdä hyviä diilejä. Meidän pitää tehdä hyviä
kauppasopimuksia. Me tulemme taas voittamaan. Miksi Venäjä
kustantaisi tämän projektin? He tarvitsevat epätoivoisesti
liittolaisia. He haluavat pakotteiden loppuvan. He ovat valmiita
maksamaan, meidän täytyy vain neuvotella taitavasti. Kaikki
valttikortit ovat meidän käsissämme.
Miten pääsemme alkuun tässä projektissa? Populistisen
kansanpuolueen perustamiskokous järjestetään myöhemmin
ilmoitettavana ajankohtana Tohmajärven toimistotalolla,
erinomaisessa, suorastaan huippulaatuisessa majoitusliikkeessä,
Minimotel & Apartementos Tohmajärvessä.
Tässä korkealuokkaisessa ja historiallisessa tapahtumassa tulee
olemaan gourmet-, vai pitäisikö sanoa á la carte-ruokatarjoilu,
juomatarjoilu, live-orkesteri ja DJ, tapahtumassa on myös
mahdollisuus saunoa, ja paljon, paljon muuta. Tämä
vallankumouksellinen tapahtuma, jota voitaisiin kuvailla
seminaariksi, festivaaliksi, seremoniaksi, tai suureksi juhlaksi, on
vuosikymmenen, ei, vuosisadan, ei, kenties koko vuosituhannen tärkein
ja merkittävin spektaakkeli. Majoituskapasiteettia on kuitenkin vain
viidellekymmenelle hengelle, joten varaa paikkasi ajoissa.
Varauksen voit tehdä pyytämällä minut kaveriksi facebookissa, tai
ottamalla sähköpostilla yhteyttä osoitteeseen
paavokuronen@hotmail.com
Voit myös tarjoutua vapaaehtoiseksi auttamaan tapahtuman
järjestelyssä ja puolueen perustamisessa. Kaikki apu on tarpeen.
Laitetaan yhdessä ensin Suomi, ja sitten koko maailma kuntoon.
Aloita jakamalla tämä kirjoitus mahdollisimman monelle ystävällesi
sosiaalisessa mediassa.
Lähteitä:
Asiaa. Hienosti kirjoitat. Ajattelen asioista samoin. Jatka samaan malliin, mukana ollaan.
VastaaPoista